Kirjoittajat: Jonna Kangas ja Jari-Matti Vuorio
Osallistuimme 15.-16.8. Turussa järjestettyihin PedaForum päiviin Yliopistojen opetusalan liiton Helsingin yliopiston lehtorit ry:n mahdollistaessa matkamme. Päivien teemana oli the Future of teacherhood. Jo avajaispuheenvuorossaan Riitta Pyykkö, Turun yliopiston vararehtori, nosti esille kysymyksen korkeakouluopetuksen tulevaisuudesta. Onko meillä tulevaisuudessa enää tarvetta sellaisille korkeakouluille, jonne opiskelijat, opettajat ja tutkijat kokoontuvat keskittyäkseen uuden tiedon haltuun ottamiseen, tiedon kriittiseen kehittämiseen ja edelleen hyödyntämiseen yhteiskunnassa. Pyykkö kuvasi Turun yliopiston, toisen isäntämme, olevan Monialainen ja Kansainvälinen Tutkimusyliopisto, ja osoitti näiden määritelmien kuvaava myös PedaForum päivien ohjelmaa: Olemme monialaisia ja tarkastelemme sekä tutkimuksen, että opetuskäytäntöjen näkökulmista.
Valtakunnallisten asiakirjojen[1] mukaan korkeakoulupedagogiikan johtavia teemoja ovat osallisuus, digitaalisuus, joustavuus, yksilöllisyys, avoimuus = onko ihmiset unohdettu, digitaalisuus ja avoimuus ei itsessään luo korkealaatuista opetusta, sen tekee yliopistojen ja korkeakoulujen opetushenkilöstö. Mutta vain, jos heitä tuetaan opetustyössään ja heidän osaamiseensa uskotaan. Sama teema nousee aina uudestaan keskiöön pienten lasten oppimisen tutkimuksessa: Vain, jos oppijaa tuetaan oppilaslähtöisesti ja pedagogisesti oikea-aikaisella tuella (ns. Scaffolding näkökulma)[2], vain jos oppijan pystyvyyteen eli kompetenssiin tehdä merkityksellisiä valintoja, ratkaisuja sekä päätöksiä luotetaan[3] ja vain, jos oppijat ovat osallisia oman oppimisympäristönsä ja oman oppimisensa tuottamisessa ja kriittisessä arvioimisessa (ns. Osallisuuden pedagogiikan malli)[4].
Päivien keynote puheenvuoroissa käsiteltiin aihepiiriä opetuksen tulevaisuus ja tulevaisuuden opettaja monista näkökulmista, ehkä valtakunnallisten linjausten mukainen näkökulma on, että opetusta uudistetaan opiskelijoiden kanssa yhdessä oppien. Osallisuustutkijan ja käytännön kehittäjänä hihkuin: varhaiskasvatuksessa keskeisiksi oivalletut oppimisen näkökulmat ovat sovellettavissa korkeampaan oppimiseen (tai toisinpäin). Kysymys, johon näiden PedaForum -päivien aikana ehkä vastataan, on: Onko meillä tulevaisuudessa enää tarvetta sellaisille korkeakouluille, jonne opiskelijat, opettajat ja tutkijat kokoontuvat keskittyäkseen uuden tiedon haltuun ottamiseen, tiedon kriittiseen kehittämiseen ja edelleen hyödyntämiseen yhteiskunnassa.
Vuorovaikutus ja yhdessä ihmettely
Teemapäivien ohjelmaan kuuluu luonnollisesti vertaisvuorovaikutusta (power of peer support). Postereiden joukosta löysimme kollegoitamme matematiikan opetuksen parista ja syvennyimme keskusteluun varhaiskasvattajien ja luokanopettajien matematiikan kompetenssista. sekä verkkokursseista, appeista ja digitaalisista työkaluista, joista voisi olla hyötyä myös omassa opetuksessamme (Varhaiskasvatuksen koulutuksessa aloittaa tänä vuonna 176 uutta opiskelijaa, joiden kanssa pitää ehtiä käydä matematiikan pedagogiikan kurssi. Yhdessä periodissa meillä kahdella on siis 16+26*(176/20) = 250, lähiopetustuntia opettajaopiskelijoilla on läsnäolo velvollisuus, joten yksilölliset poissaolot pitää voida korvata niin ikään yksilöllisillä tehtävillä. Viimevuonna lähes joka toinen opiskelija oli poissa vähintään kerran, osa kokonaista 10 tuntia (yht. n. 90 oppituntia korvaavia tehtäviä). Kenties uusista digitaalisista sisällöistä voimme löytää opiskelijoille korvaavia tehtäviä.
Osallistuimme siis omien kompetenssialojemme ulkopuolelle menevään teemaryhmään, jossa käsiteltiin digitaalisen opetuksen kentällä erityisesti verkkovuorovaikutusta (Hyvä verkko-opettaja: opettajalla ohjauksellinen ote, opettajan läsnäolo verkossa, vuorovaikutuksen oikea-aikaisuus, jatkuvuus ja henkilökohtaisuus, Sanna Uotinen & Leena Valkonen), tässä erityisesti läsnäolo verkossa voidaan määritellä kahden käsitteen Teaching presence ja Social presence[5], eli opetuksellinen läsnäolo ja sosiaalinen läsnäolo erotellaan toisistaan.
Opetuksellinen läsnäolo esiintyi Valkosen ja Uotisen tutkimuksessa vahvempana (2/3 kaikesta läsnäolosta) ja siihen sisältyi perinteistä suunnittelua ja organisointia, mutta myös keskustelujen edistämistä (kiittäminen ja rohkaiseminen) sekä suoria ohjaustoimintoja (kuten asiasisältöihin liittyvä palaute sekä sisältöjen välisten yhteyksien osoittaminen).
Sosiaalista läsnäoloa luokiteltiin affektiivisuuden, interaktiivisuuden ja ryhmäkoheesion luomiseen, jossa erottuivat erityisesti opiskelijoiden yksilöllinen huomioiminen (esim. nimeltä kutsuminen), sekä kutsuminen osallistumaan sekä rohkaisu. Näillä pehmennettiin ohjauksellista ja opettavaa puhetta.
Hyvä verkkovuorovaikutus yliopisto-opetuksessa toteutuu, kun seuraavat asiat ovat kunnossa:
verkkokuuntelemisen osaaminen[6], joka sisältää aktiivista kuuntelemista ja kuultuun vastaaminen (kuten missä tahansa keskustelussa myös verkon ulkopuolella)
aitoutta ja rentoutta (kykyä tunnistaa omat vuorovaikutustapojen vaikutus opiskelijoihin)
organisointiosaamista (ymmärrystä välineestä ja sen mahdollisuuksien hyödyntämisestä, vuorovaikutuksellisten tehtävien hyvä ennakkosuunnittelu ja erityisesti vuorovaikutukseen kannustaminen)
emotionaalista osaamista (henkinen tuki)
eettistä osaamista (tilan antaminen ja ”kasvojen säilyttämisen” tukeminen)
intensiteetin ylläpitämistä (oppimisen rakenteellinen suunnittelu)
sosiaalisia taitoja ja kykyä kohdata opiskelijat myös ihmisenä
Fokuksessa opettajankoulutuksen kehittäminen
Teemaryhmämme aiheena oli opettajankoulutuksen uudistaminen ja teemaesitykset avasivat opettajankoulutuksen kehittämistä sekä valtakunnallisten hankkeiden, kuten Opetus- ja kulttuuriministeriön Opettajankoulutusfoorumin[7] tuottamia tuloksia, kuten sen, että kaikki opettajankoulutustahot ovat foorumin myötä sitoutuneet yhteisiin kehittämistavoitteisiin.
Teemaryhmän toisella puoliskolla keskityttiin erityisesti keskustelemaan matematiikan opettajuudesta koulupolun kummassakin päässä: toisaalta matematiikan aineenopettajakoulutuksen näkökulmasta ja toisaalta oman yliopistomme varhaiskasvatuksen koulutuksen näkökulmasta.
Aihe herätti innostunutta keskustelua ja yleisön näkökulma oli hyvin yksimielinen siitä, että pedagogiikan merkitys matematiikan opettajuudessa on jopa tärkeämpää kuin asiasisältöjen yksityiskohtainen hallinta. Leikillisyys nousi keskiöön omassa puheenvuorossamme ja kerroimme opiskelijoilta kerätyn palautteen kautta heidän toiveensa siitä, että olisipa ihanaa, jos matematiikka myös myöhemmillä koulutusasteilla voisi olla leikillistä, hauskaa ja motivoivaa.
Esityksemme käsitteli toisaalta matematiikan opetuksen haasteita pienille lapsille (kuten esimerkiksi sitä, ettei oppikirjoja tai valmiita materiaaleja juuri ole ja varhaiskasvatuksen opettajan pitää hallita opetussisällöt ja menetelmät itse, sekä sitä, että puhuttaessa 1-3 vuotiaiden matematiikasta, tarkoitetaan arjen matematiikkaa, lapsen toiminnan havainnointia ja matemaattisten siltojen rakentamista), opetuksessamme lähdemme ratkaisemaan näitä haasteita leikillisyyden ja leikkiin perustuvan oppimisen lähtökohdista: opiskelu opettajankoulutuksessa voi siis olla toiminnallista, välineitä hyödyntävää, ihmettelyyn, havainnointiin ja leikkiin perustuvaa. Kommentoi myös postaustamme, jos haluaisit uskaltautua leikillisen oppimisen maailmaan osana omaa opetustasi!
Miten merkityksellistä oppimista mahdollistetaan
Anne-Greta Nyström Åbo Akademista avasi keynote puheenvuorossaan näkökulmaa kommunikaatiotutkimuksen näkökulmasta siihen, mitä on merkityksellinen oppiminen. Kenelle se on tarkoitettu? Milloin ja missä sitä voi tapahtua? Ja erityisesti miten merkityksellistä oppimista mahdollistetaan. Nyströmin näkemyksen mukaan merkityksellä oppimisella tarkoitetaan oppimista, jossa emme ainoastaan paina mieleemme muistinvaraisia asioita tai harjoittele toistamaan samaa toimintamallia. Merkitykselliseksi oppimisen tekee, kun oppija kokee olevansa osallinen oppimisessaan, hän sitoutuu emotionaalisesti ja empaattisesti oppimaansa ja muokkaa sen avulla jopa omia arvojaan ja yhteisönsä toimintamallejaan. Merkityksellisestä oppimisestä tulee yhteisön jaettua kulttuurista pääomaa, joita voidaan kriittisesti arvioida ja edelleen kehittää. Merkityksellistä oppimista on haasteellista toteuttaa korkeakoulussa, jos opetus on aina samankaltaista: Luentosalin monologista tenttikirjan pariin ja edelleen tenttiin ja seuraavan kurssin pariin.
Yliopistopedagogiikassa onkin kehitetty erilaisia aktivoivia opetusmenetelmiä, metodeita[8], mutta suurimmat kysymykset kuuluvatkin:
mistä tiedän opettajana mitä niistä hyödyntää,
miten jaan kurssien rajalliset resurssit tehokkaasti, jotta mahdollisimman moni opiskelija kokee oppimisen merkitykselliseksi,
miten varmistan kaikkien saavuttavan samat tavoitteet ja
miten ohjaan opiskelijoitani yksilöllisesti erilaisilla, heille soveltuvilla oppimismetodeilla.
Loppujen lopuksi opettajan asenteella, hänen käsityksellään siitä mitä oppiminen on (ja miten erilaista se on eri oppijoilla) ja hänen uteliaisuudellaan kehittää omaa opetustaan silloinkin, kun uudet menetelmät tuntuvat vierailta ja oma olo turvattomalta, on keskeinen merkitys, samoin kuin tulevaisuuden opiskelija, joka sitoutuu oppimiseensa emotionaalisesti, myös opettajan on tärkeä uskaltautua omalle epävarmuusvyöhykkeelleen. Kokeile vaikka: Alla oleva kuva on Nyströmin puheenvuorosta ja esittelee joitakin aktivoivia opetusmenetelmiä. Kuinka monesta et ole aiemmin kuullut? Mikä herättää uteliaisuutesi? Mitä tiedät kollegasi käyttävän, muttet ole koskaan rohjennut kysyä? Päätä, mihin heittäydyt ja pyydä tukea (kollegalta, tämän tekstin kirjoittajalta, OpeOsaa tiimin vetäjiltä tai oman tiedekuntasi yliopistopedagogeilta). Tämän blogikirjoituksen kommenttikenttään voit jakaa vaikka käyttämäsi linkin ko. metodiin.
Loppuyhteenvetona, yliopistopedagogiikkaa ei tarvita ilman ylioppilaita ja, yliopisto-opiskelija oppii myös luentojen ja kirjaston ulkopuolella. Opiskelijaruokaloissa olen saanut kutsuja opiskelijoiden pöytiin ja ihastunut joka kerta siitä, kuinka kriittisiä, pohtivia ja rohkeita ajatuksia heillä on. Toivoisin, että tenttikirjan sijasta voisin pyytää heitä kehittämään ajatuksiaan toiminnan tasolle ja jopa pidemmälle: viemään opetuskentälle uusia välineitä ja menetelmiä oppimisen tukemiseen. Tähän kuitenkin tarvitaan ilmapiiri, kuten Nyströmkin puheenvuorossaan summasi, joka mahdollistaa epäilyn, ihmettelyn, sivupoluille harhautuminen. Ennen kaikkea tarvitaan ilmapiiriä, jossa opettaja kunnioittaa opiskelijoitaan ja mahdollistaa heidän oppimisensa, ja ottaa huomioon heidän sosiaalisen ja emotionaalisen hyvinvointinsa. Arvon kollegat, on aika hylätä tapamme aloittaa kurssi sanomalla: Tämä on vaikea opintokokonaisuus, vain puolet teistä pääsee läpi. Tämän sijaan voisimme harjoitella sanomaan: Olen täällä teitä varten. Haluan tietää, miltä teistä tuntuu. Uskon teihin ja siihen, että olette kasvatustieteen tulevaisuus, ja olen valmis tukemaan teitä haastavissakin paikoissa! Muuten on mahdollista, ettei korkeakouluopetuksen tulevaisuudessa tarvita enää opettajia.
[1] Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030 https://minedu.fi/korkeakoulutuksen-ja-tutkimuksen-visio-2030
[2] Scaffolding
[3] Competence and trust
[4] Kangas, Venninen & Ojala (2016). Educators' perceptions of facilitating children's participation in early childhood education, Australasian Journal of Early Childhood 41 (2)
[5] Garrison, Andresson, Archer ym. https://coi.athabascau.ca/publications/coi-papers/
[6] Wise, A.F., Hausknecht, S.N. & Zhao, Y. Intern. J. Comput.-Support. Collab. Learn. (2014) 9: 185. https://doi.org/10.1007/s11412-014-9192-9
Comments